Kirjoittaja

Blogin pitäjänä toimii 16 vuotia tyttö, joka on vammaillut syömisen kanssa kohta neljä vuotta, aivan liian kauan. Viimeisen puolentoista vuoden aikana paino on ollut välillä 52-74 kiloa. Ahmimista, oksentamista, pakonomaista laihduttamista. Mutta pitää muistaa, että It´s never too late! Uusi vuosi, uusi alku. Näin minä sen ajattelen J

Kuinka kaikki sitten alkoi? 

En muista aikaa, jona en olisi pitänyt itseäni läskinä, saatikka ollut tyytyväinen kroppaani. Suurin syy tähän on varmastikin se, että kaksi siskoani ovat aina olleet minua hoikempia. Ei enhän minä oikeasti ollut yhtään pulska, aivan normaalipainoinen lapsi, mutta olin silti perheemme pulskin lapsi. Ja niin, kukaan, ei vanhemmat, sukulaiset, ventovieraat pelänneet huomauttaa siitä aina tilaisuuden tullen.  

Kai se sitten oli liikaa mulle, ajatus laihduttamisesta alkoi syntyä jo eka-toka luokalla. Monta vuotta se pysyikin vielä ajatuksen tasolla, mutta vitosen ja kutosen välisellä kesällä aloin lenkkeillä ihan hullusti. Kunto koheni, mutta paino ei tippunut, koska mulla ei ollut pienentikään tietoa, että kuinka paljon laihduttaessa saa syödä: söin kun oli nälkä. No, kutosluokan söin ihan normaalisti, mutta kesällä ennen yläasteelle siirtymistä alkoi taas himolenkkeily. Kävelyä ja juoksua useita kertoja, useita tunteja päivässä. Syömisestä en oikein muista, paino tippui kai peri kiloa. En muista tarkkaa painoa, mutta oiskohan se ollu jotain viidenkympin tienoilla...? Pituutta silloin pari-kolme senttiä alle 160cm. Sitten alkoikin seiskaluokka ja uudet ympyrät ja kaverit veivät mennessään, eli laihdutus jäi reiluksi puoleksi vuodeksi.   

Seiskaluokan keväällä aloin taas laihduttaa, aivan väärällä tavalla tosin. Pidin nälkälakkoja, saatoin olla päivän tai kaksi syömättä ja sitten kun nälkä kasvoi riittävän suureksi, niin söinkin sitten monen päivän edestä yhdellä kertaa. Luonnollisestikaan paino ei tippunut, vaan se pysyi n.51-51 kilossa. Pituutta oli tullut pari senttiä lisää. Jossain vaiheessa äiti sitten huomas ne mun syömättömyysjaksot ja vei mut juttelemaan terkkarille. En kovin paljoa muista siitä keskustelusta, ehkä ihan hyvä niin. Sovittiin että käyn kerran kuukaudessa tarkistuskäynnillä, jossa katotaan paino. Tää oli kai helmikuuta? Terkkarikäynnin jälkeen aloinkin jostain syystä syödä aika paljon, ensimmäiset kunnolliset ahmimiskohtaukset tais myös tulla silloin. Reilussa kolmessa kuukaudessa paino nousi peräti kahdeksan kiloa, vaikkei pituutta tullut lisää edes senttiä. Hävetti aina terkkarin punnituksissa nousta vaa´alle, vaikkei se koskaan mitään sanonutkaan. 

Seiskaluokka tuli ja meni, kesä meni aika normaalisti syöden, eikä painokaan juuri noussut. Myös kasiluokan syksy meni normaalisti, pituutta tule pari senttiä lisää ja paino nousi pari kiloa. Uutena vuotena annoin itselleni lupauksen, että nyt mä laihdun, laihdun ihan oikeasti. Silloin paino oli jotain 62 kiloa. Jonkin aikaa siinä kesti, että sain asiat "hallintaan" ennen kuin paino alkoi tippua. Eka se oli vielä jokseenkin” viatonta” pientä painonpudotusta, mutta se painon putoaminen motivoi entistä enemmän. Pian se olikin sitten sitä, että kävin vaa´alla aaumulla, söin jotain pientä aamupalaksi, menin kouluun, söin siellä, mutta vähän, sitten kävelin kotiin, kävin vaa´alla, odotin, että isä tuli töistä ja teki päivällisen, söin hiirenannoksen, kävin juoksu- tai kävelylenkillä, söin  maitorahkaa iltapalaksi ja menin nukkumaan. Sen muistan, että koko ajan väsytti ja paleli, makasin aina monen viltin alla ja odotin, että saan syödä seuraavan kerran. Paino tippui n. kolmessa kuukadessa 6 kiloa, kasiluokan päättäyssä painoin n. 56 kiloa.  

Tuli kesä ja vietin vajaan kuukauden mökillä perheeni kanssa. Sen kuukauden muistan varmaan ikuisesti. Söin normiruokaa, mutta vähän. Laskin kaloreita, tuhat oli ehdoton yläraja, ja yleensä päivän kalorit jäikin siihen kahdeksansadan kieppeille. En juuri lenkkeillyt, mutta muuten touhusin kaikki päivät pihalla jotain, joten siinä tuli sitä liikuntaa. Koko ajan oli aivan hirveä nälkä, mutta siinä vaiheessa itsekurini oli vielä täyttä rautaa. Eihän se helppoa ollut, ja se nälkä oli tosiaan aivan hirveä, mutta silti se kaikki oli niin täydellistä. Juuri sitä hallinnan, täydellisen kontrollin tunnetta kaipaan nyt. Kun palasimme kotiin, pääsin vaa´alle: 52kiloa. Kuulostaa varmaan oudolta, mutta se oli elämäni paras hetki. Olin oikeasti saavuttanut jotain. Se tuntui paljon paremmalta, kuin kaikki kokeista saamani kympit ja kiitettävät yhteensä, paremmalta kuin urheilukisojen voitto ala-asteella. Asettamaani tavoitteeseen oli enää kaksi kiloa matkaa.    

Mutta sitten taas tapahtui jotain. Mökillä oli ollut tietyt rutiinit, jotka oli pitänyt mut kurissa, eikä herkkuja pullottavaa kauppaa lähimaillakaan. Kaupungissa kaikki oli taas toisin, kun ei ollut koulua, joka pitäisi päivällä kiireisenä. Ei ollut mitään järkevää tekemistä, joten aloin ahmimaan, ihan kunnolla. Ja sitä jatkui jouluun asti, vaikka koulukin alkoi. Lihoin kaiken, ihan kaiken takasin. Vuoden 2013 alussa paino oli taas 62 kiloa. Keväällä ahminen väheni, ja samaanaikaan keksin myös, miten pääsen ahmitusta ruuasta eroon: oksentamalla. Aivan helvetin tyhmää, tiedän. No, paino ei noussut, ennen kuin tuli syksy jalukio. Silloin alkoi taas järjetön ahminen. Oksensin, mutta lihoin silti. Lopputulos: paino tällä hetkellä yli 70 kiloa.  

Helvetti, helvetin helvetti, miten oon voinut päästää itseni tähän kuntoon? Pari viikkoa sitten koin kunnollisen herätyksen: huomasin, että mun reisiin on tullut raskausarpia. Jotenki silloin kaikki pysähtyi ja tajusin ihan oikeasti sen kauhean totuuden, että oon lihonut niin nopeaa, että mun iho on revennyt. Juuri nyt oon motivoituneempi kuin koskaan, jumalauta, musta on tähän. Nyt tuli lihomiselle loppu, musta tulee laiha, ihan oikeasti laiha. Ei mikään sellainen, jolla luut törröttää, vaan haluan myös lihasta. Haluun olla hoikka ja urheilullisen näköinen. Ei se ole mikään mahdoton tehtävä, uusi vuosi on aina uusi alku.   

Liikunta ei ole mulle ongelma, ei oo koskaan ollutkaan. Oon oikeastaan ihan liikunnallinen, juoksulenkit on suuri intohimo ja kunto aika hyvä. Hah, tiedän että tota on vaikea kuvitella mittojen perusteella...

Kunhan nyt vaan saa syömisen kuntoon, niin kyllä se painokin alkaa tippua! Lihaa ja kalaa en syö ja samaan aikaan pitäis vielä välttää niitä kaikkein nopeimpia hiilareita, eli pitää tarkasti pohtia mitä suuhunsa laittaa. Kyllä tää tästä vielä lähtee! J  

No niin varmaan parasta, että lopetan tämän selittämisen nyt tähän, tuli aikamoinen romaani. Oisin mielelläni laittanut tähän itestäni kuvia vuosien varrella havainnollistamaan tätä painon ja laihdutuksen vuoristorataa, mutta niitä ei vaan yksinkertaisesti ole, koska oon aina vihannut olla kuvissa, enkä vaan suostu kuvattavaksi, saatikka sitten ite ota itestäni kuvia. 

Mutta niin, tervetuloa blogiini ja liityhän lukijaksi jos vaan yhtään kiinnostaa mun höpöttelyt! :)